maanantai 7. syyskuuta 2009

aika.


aika se on semmonen juttu,mikä menöö nopeaa,
halusimme tai ei.

päivät viuhahteloo ohi sillä vauhilla,
että heikonpaa ihan hirvittää!
-ainaki meillä!


oonki oikeen pysähtyny miettimään,kuinka aikani käytän
ja tuntini kulutan...keskitynkö kaikkeen joutavaan
vai siihen minulle tärkeinpään?


näitä pohtiessani olen leiponu ja siivonnu
huomista vierasta varten.

valamistautunu lähettämään ensimmäisen
lapseni maailmalle.

miettiny suhdettani Jumalaan...kuinka pääsisin
ainavaan lähemmäs Taivaan Isää,
kuinka oppisin tuntemaan Häntä enemmän ja enemmän.


tällaisia mietteitä on päässäni pyöriny ja toivon,että
sinäkin mietit tarkkaan ,kuinka
haluat aikasi käyttää tai millä päiväsi täyttää.
pieniä valintoja jotka
loppupelissä merkkaa paljon!
-mieti sitä!

-malla-<3

20 kommenttia:

naana kirjoitti...

Näitä samoja olen myös minä miettinyt ja varsinkin sen jälkeen kun rakas pikkuveljeni kuoli reilu vuosi sitten. :'( Olen myös miettinyt kuinka pääsisin lähemmäs Taivaan Isää...

Oletko muuten käynnyt joskus Pirkko Jalovaaran rukousilloissa? Minä olen ja se oli mahtava kokemus.

Ihanaa viikkoa teidän perheelle. <3

Viivu kirjoitti...

:) Voi miten syvällisiä siellä :)

Tuo lapsen lähettäminen maailmalle riipaisee nyt niin, kun kokoajan teen luopumista omistani, vaikka tuo pienimmäinen vasta viisi kuukautta onkin :) Äitiys on luopumista... Ei enää koskaan vauvaa... Ei koskaan pientä taikinaista...

Mutta turha tuhlata aikaa murehtimiseen. Nautitaan niistä täysillä tänään, kun ne vielä on meidän luonamme. Ja ennen kaikkea etsitään sitä, minkä mukana meille KAIKKI annetaan :)

mammeli kirjoitti...

Hei täälä yksi, joka antoi elämänsä Jeesukselle Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen kokouksessa <3 Minä tunnustan, että elämässäni on paljon turhaa ja olen sellainen, että ahdistuksessa ja ilossa on Herra mukana, mutta arjessa menen omilla voimilla liikaa <3

Ida Maria kirjoitti...

Sanasi koskettivat, osuivat johankin mita en osaa 'paikallistaa'.Kiitos, kun annoit aihetta ajatella miten ja mihin aikaa kayttaa (siina riittaa ajattelemista)Taidan aloittaa sen tanaan ja katsotaan mita se tuo tullessaan.
Voi hyvin <3

Maaka kirjoitti...

Samat mietteen olleet täälläkin ja postaukseksi niitä myös mielessäni miettinyt, yrittänyt ajatuksissani lyhentää :)

PikkuBertta kirjoitti...

Voi kuinka kauniisti kirjoitit.Sanasi koskettivat.
Meidän jokaisen pitäisi joskus istahtaa miettimään ajankäyttöamme ja kuinka pienestä ihmisen elo onkaan kiinni.
Itse mietiskelin viimeksi,kun PikkuPrinssi syntyi sukuun.Kuinka nopeasti aika voikaan mennä.Oma tyttäreni oli ihan äsken pikkuinen,jota hellin ja hoidin sylissäni ja nyt en oikein vieläkään tajua ,että hän on jo ÄITI ja näiden samojen ajatusten kanssa ,omaa äityittään ,pohtii.
Vaikka omat lapseni olen jo maailmalle laittanut,ikävässä ja pelossa elänyt,kuinka he pärjäävät,en kuitenkaan osaa antaa sinulle luopumisen tuskaasi neuvoja.Jokaisen pitää se omakohtaisesti kokea ja tunteensa käsitellä.ÄITI on aina ÄITI,siitä ei pääse mihinkään.Se on jokapäiväistä siitä hetkestä kuin lapsi ensimmaisen parkaisunsa syntymässään huutaa.Tai se kasvaminen äityiteen oikeastaan alkaakin jo kuin hedelmöittyminen tapahtuu.

Loppujenlopuksi:kuinka pieni onkann ihmisen elämä.Mitä siinä aika merkitsee.

Annetaan se Taivaan Isän huostaa,eletään niinkuin hän meidän toivoo elävän ja noudatetaan hänen laatimia sääntöjä.

Siunausta päivääsi!

malla kirjoitti...

naana: en oo koskaan ollu jalovaaran rukousillois..paljon oon kuullu hyvää.
se,että meillä on sydämessä halu päästä lähemmäs Jumalaa on tärkeää..lukemalla raamattua ja rukoilemalla Taivainen Isä tuntuu läheisemmältä ja rakkaalta,ottamalla Hänet jokapäiväiseen elämäämme mukaan,arjen touhuihin ja tohinoihin.
Hän on kiinnostunu meiän jokaisen asioista ja Hänelle saa ja voi kertoa kaikki pienimmätki ilot ja surut. siitä alakaa muodostua se läheinen Jumalasuhde.
siunausta päiviisi ja halaukset ystävä<3

viivu:totta turiset!
miksi tuhulata aikaa murehtimiseen kun ajan voi käyttää paljon paremmin!!
nauttia siitä,että näinhän se elämä on tarkotettu ja eteenpäin mennään!
elämä on antamista ja luopumista ja
lainaahan nämä kallisarvoiset taimet onki..ja miten liikuttavaa on nähä,että se OMA pieni tyttö on maailmalla pärjäävä,omatoiminen nuori nainen!!

mammeli:Mahtavaa!!!!
mä voin sanoa sulle,että myös mun elämästä löytyy turhaa ja poispantavaa mutta ihiminen on niin semmonen,että sitä haluaa väen vängällä pitää niistä asioista kiinni vaikka tietää,että tämä ei nyt ehkä ihan oo tarpeen..mutta Jumala onneks meitä ymmärtää ja rakkaudessaan meitä heikkoja ohojaa ja hellästi ojentaa!

ida maria:mieti asioita rauhassa ja tutkistele sydämessäsi.
halaus päivääsi!

maaka:joo nämä on niitä tärkeitä asioita,mitä on hyvä pysähtyä miettimään aina silloin tällöin.

pikkubertta: kyllä se niin on,että äiti on aina äiti!ja omallalaillaan luopumisen käsittelöö...mäki olin yks päivä ihan innoissani ja jännityksissä,kunnes äkkiä ihan säikähin,että enhän mä saa näin käyttäytyä!enhän mä voi olla ILoinen kun mun lapsi muuttaa pois kotoa...kunnes onneks tajusin,että tottakai saan tuntea siitä iloa ja olla onnellinen,että oon voinu antaa eväät elämään,jolla selevitä yksin.
haikeaahan tämä on...koko tunteitten kirjo on käyty läpi:)

halaan Teitä kaikkia ja toivon,ettei kukaan loukkaannu näistä..usko on iso osa tai oikeastaan usko on koko elämäni ja sen takia se myös näkyy blogissani,ei sitä voi sivuuttaa.
voit miettiä näitä asioita tai lukea ja antaa olla.
ihanaa päivää ihan jokaiselle!<3

Tarja V. kirjoitti...

Oli sisintä riipaseva postaus!
Sitä aikaa olen minäki miettiny tämän kesän ajan!Huh kuinka se juoksee.Lapset on kasvanu ihan silmissä 17 vuoden aikana.
Aluksi murehin minäki tätä lapsen laittamista maailmalle,mutta sitten tuli jostain ajatus päähän,että Jumala minun kädet yltää tuohon metrin päähän,pidä sinä siitä eteenpäin huoli minun lapsesta meni hän minne meni.Onneksi saahaan luottaa siihen Taivaalliseen Jumalaan joka pitää oikeasti huolen meidän lapsista!Ja oikeastaan se on hyvä,että se napanuora katkeaaki osittan jo tässä vaiheessa!Oikeen hyvää viikkoa sinullekki sinne!!! =)Luotetaan siihen,että lapset pärjää ja Jumala hoitaa loput!!!

virva kirjoitti...

Nii-in..Oot asian ytimessä.Kyllä tuota monesti saaki miettii että miten sen ajan käyttää.Se,mitä mietin kans paljon,ja opettelen,on läsnä olemisen taito.OIKEASTI läsnä.Kun lasten kanskin ku on..Se on mun mielestä kans aika iso arkinen asia,pieni ja silti tärkeä!Paneutua siihen ihmiseen,täysin,kenen kans kullonki on.
Ja lapset,ne tosiaan on vain lainaa..Muakin syräntä ahistaa ku mietinki näitä pesästä pois lentäviä lapsia,se ei kuitenkaan oo ihan vielä.Huoli,kuinka pärjäävät.Ja varmasti,juuri kuten sanoit,liikuttavaa nähä miten ne pärjää kuitenki..Yritetään antaa niille lähteville pienille ne parhaimmat eväät matkaan,mitä voidaan :)

Emmi kirjoitti...

Tervehdys!
olen ihaillen lukenut blogiasi,olet puuhakas,syvällinen nainen ja äiti!
Mietit miten pääsisit lähemmäksi Jumalaa.Vinkki pohdi ja tutustu Raamatun kertomusten avulla Jeesukseen ,mitä hän teki maanpäällä,mikä oli hänen tärkein työnsä ja kenen opetusta hän levitti,miten hän suhtautui ihmisiin,köyhiin,vihattuihin,lapsiin,naisiin.Miten hän piti aina etusijalla Isänsä tahtoa ei halunnut kunniaa ja mainetta itsellensä.Lue luukas 4.42,43.Todella Miettimisen ja pohtimisen arvoinen kohta on johannes 17.3!Mielenkiintoisia kohtia on paljon tässä nyt vain pari!Kun tuntee Jeesuksen ominaisuudet ym pääse tutustumaan myös Jumalaan,ymmärtää oikein hänen periaatteitaan ja haluaa myös RAKKAUDESTA totella häntä.Jumala on aina valmis ottamaan meidät lähellensä,se on VAIN meistä kiinni!Mielenkiintoisia mietiskely ja luku hetkiä sinulle!T.Emmi

Kristiina kirjoitti...

Niin,äitinä minusta tuntuu ,kuin olisin palasina eri paikoissa siellä missä lapset ovat. Kolmenkympin kriisissä mietin sitä,että miten helpottavaa olisi pitää lapset kainolossa AINA,niin ettei heille tapahtuisi koskaan mitään pahaa. Ja toisaalta haluaisin vieläkin välillä,että oma isäni pitäisi mua sylissä,että olisin pikku tyttö...
Ensiksi pitää saada lapsia ja sitten heistä pitääkin jo luopua? Hankala paradoksi jota ei kai koskaan selvitetä eikä sen selvittämistä voi oppia kirjoista ei mistään. Kun alkaa rakastamaan niin tietää ,että väistämättä joutuu suremaan. Kun kokee onnen,joutuu kokemaan myös surun...
Tärkeintä on muistaa se,että olemme ÄITEJÄ loppuun asti.
Mites Äiti Teresa sanoikaan"tärkeää ei ole ajatella paljon,vaan rakastaa paljon".

naana kirjoitti...

Kiitos samoin ystävä rakas. <3
Luen raamattua ja rukoilen monia kertoja päivässä, ihan missä vain. Muistan myös aina kiittää. Haluan vain vieläkin lähemmäksi Taivaan Isää. Haluaisin käydä jossakin seurakunnassa, mutta yksin on niin vaikea lähteä. Mutta rukoilen Taivaan Isää antamaan minulle rohkeutta.

Siunausta! <3

heini kirjoitti...

Niin tärkeitä mietteitä, niin kauniita ajatuksia... Sä olet kyllä uskomattoman lämmin ihminen!
Kyllä sitä lapsistaan kantaa aina huolta valtavasti, ja vaikka sitä aina luulee, että se huoli helpottaa, kun lapset kasvaa... mutta niinhän se ei ole ollenkaan, huoli kasvaa vaan, kun lapset alkavat hiljalleen "erottautua" äidistä, kasvavat ja itsenäistyvät. Huoli ei lopu koskaan, se vain muuttaa muotoaan, kun lapsi kasvaa... Vielä en osaa kuvitella sitä tunnetta, kun oma pienokainen lähtee maailmalle. Omistani vanhin on vasta eskarilainen, ensimmäinen isompi askel itsenäistymiseen.

-Heini-

zartza kirjoitti...

en voi muuta kuin olla samaa mieltä kaikkien kommentoijien kesken. Kiitos Malla kun taas muistutit kerran tärkeästä asiasta - ajan käytöstä, etenkin äitinä.
Ihanaa alkanutta syksyä teille ihan kaikille:)

Piipa kirjoitti...

Syvällisiä sanoja, saivat taas ajattelemaan ja pohtimaan omaa elämää ja mihin se hurahtaa.
Äitinä usein tuntuu, että aikaa ei koskaan ole tarpeeksi ja lasten kanssa ei keskustele, leiki yms. riittävästi. Itselleenkin pitää silti olla armollinen :)

Muutaman vuoden päästä meidänkin kuopus alkaa olla siinä iässä, jossa lähdetään maailmalle kokeilemaan omia siipiä. Tulee haikea olo jo sitä kuvitellessa, vaikka lapsista "luopuminenhan" alkaa jo siinä vaiheessa kun he syntyvät.

malla kirjoitti...

kiitos teille jokaiselle!ihania kommentteja,ihania ihimisiä niitten takana!
naana:ymmärrän tilanteesi hyvin...mulla on läheinen ystävä,jonka mies ei oo kovin kiinnostunu hengellisistä asioista eikä ymmärrä vaimoaan joka haluaisi käydä srk:ssa ja näin kasvaa uskossaan.
mutta rukoillaan että rohkastuisit ja saisit voimaa mennä uskovien yhteyteen.

ihanaa että täällä on näin paljon Äitejä isolla Ä:llä,jotka huolehtii poikasistaan leijonaemon tavoin!<3opetellaan yhessä päästämään näistä kultakimpaleista irti:)

Taina kirjoitti...

Hassua, nyt mäkin kuulun näihin Ä:llä alkaviin. Täytyy sanoa, että tänään itkin sitä, miten nopeasti aika kuluu. Meidän vastasyntynyt parin minuutin ikäinen punertava vauvantuhnu on jo 8 päivän ikäinen, eikä enää koskaan ole niin punainen ja rääpäle kuin silloin aluksi. Eikä sillä koskaan enää ole sitä hassua pulleata leukaa. Okei, oon ollut vähä herkkis tuon Jumalan ihmeen äärellä. Tää on ehkä VÄHÄN eri juttu kuin lapsen muuttaminen pois kotoa, mutta silti, samankaltaisin ajatuksin tänään täällä! :)

malla kirjoitti...

voi taina!
halaan sua lujaa ja lämpimästi!!<3
ja vaikka miten painaa kaikki muistot sydämiin ja mieliin,niin paljon unohtaa ja unohtuu!
ja vaikka väsyttää ja väliin masentaa ni yritetään muistaa hetken ainutlaatuisuus ja nautitaan Elämästä ihan KYMPILLÄ!<3

Taina kirjoitti...

No sanos Malla muuta! Sitä tuijottaa ja tuijottaa pientä kääröä, että se jotenkin palaisi verkkokalvolle muistiin, se hetki ja se tunne ja tuoksut ja tuhinat. Vaan elämästäpä haluaisi varmaan tallentaa kaiken, mutta koskahan niitä tallenuksia kerkiäisi sitten katsoa ilman että jäisi jälkeen senhetkisestä elämästä. Eli pitää kai opetella vielä enemmän elämään hetkessä, muistoihin koukkuuntuminen on vaarallista :)

Liza kirjoitti...

Hey, I love your blog, nice colors, sweet texture, lovely hand made items, excellent:) Goodluck and God Bless You