maanantai 11. marraskuuta 2019

Unelma sammuu..


-Mallanmakeat osa8-

Haluan tähän alkuun sanoa, että mä kirjotan tämän  makeitten tarinan siksi,
että sen kirjoittaminen  jotenkin niinkuin päättää tämän mun matkani unelmani  kanssa
ja on aika katsoa eteenpäin.
En vielä todellakaan tiedä mitä se tuo tullessaan mutta osaan jo nauttia tästä
hetkestä, niin eikö se oo jo hyvä alku?
Enkä yritä kerjätä mitään hirveää myötätuntoa tällä tai muuta, sillä meillä kaikilla on omat
haasteemme ja seiviytymisemme tässä monimutkaisessa elämässä.
Kukaan ei  selviä ilman murheita ja vastoinkäymisiä eikä
 elämä  taida koskaan mennä niinkuin kuvittelee, ei vaikka kuinka  haluaa.
Tuetaan ja autetaan toisiamme ja ystäviämme, kun näemme, että apua tarvitaan!
Olen sen jo oppinut, että vastoinkäymisistä voi selviytyä mutta se vie aikaa ja 
tarvii tukea.


Vuosi 2018

Tammikuulla meistä oli heti juttua lehdessä. 
Se oli ihana juttu. Ei siitä  voinut rivienvälistäkään lukea,
että jaksamista ei ollut.

Väsymys oli tullut niin tutuksi,ettei sitä edes jaksanut miettiä.
Kahvilassa yritti vaan laittaa kaikkea nättiä, ettei kukaan vaan näkisi, että oli ihan loppu.


Maaliskuun alussa päätimme tehdä ensimmäisen ison ratkaisun,
vähensimme aukioloaikaa  eli olimme auki vain perjantaisin ja lauantaisin, 
eli yksi päivä jäi pois.
Myös pankista huolestuttiin ja huomattiin meidän väsähtäminen.
Oli hienoa nähdä, että yrittäjästä huolehditaan ja yhdessä mietittiin, miten eteenpäin.
Vielä tässäkään vaiheessa lopettaminen ei ollut vaihtoehto.
Oli pakko kitua eteenpäin.


 Kahdella päivällä mentiin.
Se päätös oli sekä hyvä, että huono.
Oma jaksaminen sai ikäänkuin virtaa,  sai nukkua yhden päivän lisää!
Mutta tietysti se osittain karsi asiakkaita, osa  taas vaihtoi vaan kahvittelupäiväänsä.
Aukioloaikojen vähennys loi tyytymättömyyttä eikä sitä
kaikki ymmärtänyt eikä me viitsitty sitä kauheasti selitellä.


  Minä, joka rakastin asiakkaita ja palvelemista, aloin kärsiä kevättalvella oireista mitkä oli mulle täysin outoja. Aloin ahdistumaan ihmisistä.
Aloin ihan pelkäämään kassalla oloa ja asiakkaiden kohtaamista!
Väsymys oli mennyt yli ja minä en vaan apua hakenut vaikka hälytyskellot soi!
Saattoi olla päiviä, että loppupäivästä vaan itkin vessassa, kun niin ahdisti.
En aina kertonu edes Samille. Häpesin. 
Miten se olikin niin voimakas se häpeä ja avunpyytäminen niin vaikeaa.
Ehkä sitä oli oppinu siihen, että on pakko pärjätä ite.
Se oli terveydellä leikkimistä.


No kyllähän Samikin alkas huomaamaan, että nyt ei oo akka enää entisellään!
Haluaa vaan olla keittiössä  tiskaamassa ja silti ei tiskit vähene.
Apua en halunnut hakea, koska ajattelin, että mua vähätellään ja yritin koko ajan
vähätellä itekkin vaikka verenpaineet nousi entisestään, kärsin pahasta unettomuudesta
ja söin vaan makeaa! Mikään ruoka ei maistunut.
Hymy  oli hyytynyt ja mulla se ei kovin äkkiä hyydy.


Vielä tänäpäivänäkin mä jaksan ihmetellä, että jaksoin tehdä kuitenkin kauniita kakkuja
ja kokeilla  ja kehitellä uusia reseptejä.
Tänä vuonna en oo sitten pahemmin leiponutkaan! Pari synttärikakkua on tullut tehtyä
lapsille.


Kesällä aloimme käydä Samin kans keskusteluja siitä, jospa tekisimme tulevaisuudessa
jotain muutakin kuin kakkuja?
Mietimme vaihtoehtoja. Ymmärsimme, että tyhjänpäälle emme voi hypätä vaan jos meillä
olisi joku suunnitelma tai idea, voisimme, ehkä parin vuoden sisällä
pikkuhiljaa lopetella kahvilaa.
Voi miten huojentava ajatus!


Tässä kohtaa, kun tulevaisuuttamme mietimme ja rukoilimme, että asiat saisivat selkeyttä,
kuin taivaanlahjana huomasimme, että
 myynnissä oli yritys, josta Sami kiinnostui ja innostuimme, että voisimme alkuun
pyörittää alkuviikot toista yritystä ja loppuviikot kahvilaa ja ehkä jossain vaiheessa
lopettaa kahvila.
Pysyttekö kärryllä? Suunnitelma oli hyvä, vai mitä? Sellainen lempeä alanvaihdos.
Ajattelimme, että tämä menisi sujuvasti näin.
Kyseessä oli siis valokuvausstudio, 
johon olisimme saaneet täydentävän koulutuksen
kaupanpäälle.


Yhtäkkiä tuntui, että kyllä tämä taas tästä!
Aletaan valokuvaamaan, sitähän oli jo silloin tällöin tehtykin.! Kaikki oli niin selvää.
Näinhän tästä selvitään. Maksetaan kertyneet laskut pikkuhiljaa pois ja that´s it.
Elämä hymyilee.
Jaksoin vähän innostuakin ja  kävimme palavereita ja kaikki näytti oikeen hyvältä.
Ei kerrottu aikeista kellekään. Odotettiin, että saadaan suunnitelma valmiiksi ja sitten vasta,
mutta voi voi, kun se elämä jaksaakin yllättää!


Tuli syksy ja jännitys kihelmöi vatsanpohjassa. Olisiko nyt tosiaan uuden aika.
Kahvilan rinnalla uusi yritys? Teki mieli vähän hypähtää!
Mutta...
Neuvottelut oli jo pitkällä, kun meille valkeni se kauhea totuus, että verovelkaa oli 
kertynyt vuosien varrella niin paljon, että mitään lainoja ei myönnettäisi mistään.
Kaikki lysähti siihen paikkaan.
Olimme tutustuneet ja ystävystyneet ihaniin ihmisiin tämän uuden
yrityshankkeen myötä ja nyt oli heille kerrottava, että joutuisimme perääntymään,
täysin varattomina.
Voi että se oli kova paikka!

Me ei vaan kertakaikkiaan oltu tajuttu tilanteen vakavuutta.
Oltiin niin väsyneitä, ettei jaksettu hoitaa asioita aikanaan niinkuin olisi pitänyt.
Ja ikäänkuin kirsikkana kakun päällä,
saimme vielä sellaiset jättimätkyt, että kahvilankin  jatkaminen oli mahdotonta!
Se oli siinä. Loppu. 
Se tuli yllätyksenä kaikille. 
Perheelle, sukulaisille, ystäville, asiakkaille.


Lokakuu meni shokissa.
Ei osannut olla mitenkään helpottunut, koska kaikki tapahtui niin äkkiä.
Ulkoilimme paljon ja tuolla laavulla istuu lyöty mies. Mun rakas.
Unelma oli sammunut ja se oli sammuessaan tuhonnut myös tulevaisuuden.
----------
Olimme jääneet syyslomalle ja sille tielle jäimme.
Loppuunmyynnit oli loka-marraskuun vaihteessa.


Loppuumyyntiviikko oli huima. Ihmisiä oli paljon. Jonot pihalle asti.
Sami ja anoppi hoiti myynnin. Mä en pystyny käymään puotilla lainkaan!
Mä vaan kuuntelin olohuoneessa sitä hälinää. 
Mua kyseltiin, mutta en voinut mennä, en vaan voinu. Välillä tuli itku, kun mulle kiikutettiin
korttia,kukkaa  ja suklaatakin sain!
Voi te ihanat ihmiset. Mä olin pettänyt teidät.
Vienyt teiltä satumaisen pakopaikan arjen keskellä. Moon pahoillani.
Näin mietin ja ikkunantakaa katsoin, kuinka tavara teki kauppansa.
Viimeisen päivän iltana oli hullu tunne astua tyhjään kahvilaan.
Lopettaminen oli totta.

Siitä sitten alkoi erilainen arki. Ei ollut kiire mihinkään.
Oli ihana laittaa joulua ihan rauhassa. Sen voimalla menin eteenpin.
Tuntui kuin olisimme olleet joululomalla.
Joulusta selvisimme sukulaisten ystävien ja Srk:n avulla, koska mehän putosimme
ihan tyhjänpälle.  
Olin edelleen ihan maassa mutta kuvittelin nousevani itekseni, vaan toisin kävi.

Tammikuun puolessa välissä, kun työt olisivat normaalisti alkaneet,
tulikin romahdus.
Piti täyttää miljoonia lappuja ja lomakkeita, selittää  asioita
joka luukulla. Oli niin paljon asioita hoidettavana, eikä oikeen tiennyt mihin tarttua.
Oli uusia tilanteita, kaikki oli menny, hyvä kun katto jäi päänpäälle!
Siitä ollaan tänäpäivänä todella kiitollisia.
Se kaikki oli liikaa ja jotenkin konkretisoitui, että oli epäonnistunu,
olin niin pettynyt itseeni, että romahdus oli väistämätön.
Itkusta ei tullut loppua, mitään en saanut tehtyä.
Oli pakko nöyrtyä ja hakea apua.
Sain sairaslomaa ja keskusteluapua.
Vuosien patoumat aukesi ja kaikki tuli pihalle.
-------------

Pitkään, todella pitkään ja yhä edelleen välillä sätin itseäni, että päästin
itseni niin huonoon kuntoon.
Masentuminen, ahdistuminen, uupuminen meni niin syvälle, että olen
sairauslomalla edelleen.
Toipuminen on ollut hidasta, se on ollut vaikea hyväksyä, vaikea käsittää.
Olo on vieläkin kuin kakkosluokan kansalaisella ja häpeän vieläkin
epäonnistumistani. 
En pysty vieläkään kaikista asioista ystävieni kanssa keskustella,
ja paikallisessa ruokakaupassa käyn vain jos on ihan pakko.
Mutta täältä noustaan vielä joku päivä.

Pelkästään sängynpohjalla tämä aika ei oo menny.
Seurakunta on tullut entistä rakkaammaksi.
Siellä ollaan koko perheen kans monessa mukana.  Olen nyt syksyllä ottanut
pyhäkouluvuoroja, sain juuri juontaa yhden lastentapahtuman ja
vielä ilman jännitystä, että
pikkuhiljaa eroon sos.tilanteidenpelosta:)
Ja Samin kans ollaan taitettu erästä hengellistä naistenlehteä, mihin 
alkuvuodesta lupauduttiin mukaan, tänä vuonna ilmestyi kaksi lehteä ja 
ensi vuonna jo kolme lehteä. 
Että jotain uuttakin on tullut tilalle.
Aika näyttää mitä sitä oikeasti isona haluaa tehdä.
------------
Tässäpä tämä meidän tarina.
Ei mitään kivaa luettavaa ja mielellään olisin kirjoittanut huikean
menestystarinan, 
mutta nyt on yksi unelma eletty ja koettu. Toisaalta olen ylpeä siitä, että 
me tuskallettiin tehdä tämä.
Yrittämistä sinänsä en jäänyt kammoksumaan vaan luulen, että vielä
jonain päivänä on jälleen uusien ideoiden aika.

Nyt on vielä toipumisen aika.


Jos tästä nousee kysyttävää, niin laita rohkeasti kommenttia.
  Kiitos kun jaksoit lukea.

Halein, Malla

tiistai 5. marraskuuta 2019

Väriä päivään!


 Sain niin kauniita neilikoita,että piti ihan kuvailla niitä
teidänkin iloksi!


Mua jo jouluttaa ihan täysillä mutta siihen  on hyvä syy.
Ja nythän on jo hei marraskuu ja tähänkin pätee mun yks motto,
kun aikaisin aloittaa, paljon kerkeää.
Aamuihin tämä ei mulla tepsi.
Testattu on!:))


 En tykkää mistään hirveän monimutkaisista tekemisiistä mutta jotakin
on kuitenkin joskus kiva askarrella.
Emmasta&Mamasta löytyi tälläinen kevyt rautakaari/ympyrä.
Siihen oli helppo kuumaliimata vähän havua ja koristeita.
Sopivan yksinkertaista! Ja silti tosi kaunis.


 Joku muukin rakastaa neilikoita!


 Tällä värikylvyllä toivotan mukavaa viikkoa just sulle!


Halein, Malla

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Vahvojen värien vuosi

-Mallanmakeat osa 7-

Vuosi 2017 alkoi jälleen vauhdikkaasti.
Olimme joululomalla vielä mutta olimme syksyllä lupautuneet
Kirpputori Ykkösbasaarin  synttärihulinoille mukaan. 
Leivoimme sinne myyntiin kaikennäköistä  ja meillä oli myös pikkuleipäirtomyynti!
Oli hauska jälleen käydä kaupungissa vierailulla mutta kivaa oli palata omaan 
puotiin ja alkaa suunnitella kevättä.


Meillä tammikuu alkoi tuttuun tapaan puolivälissä kuuta omilla synttäreillä.


Arki rullasi ja väsymys oli ihan jäätävää.
Leivoimme tuohon aikaan, 
kolmen päivän aikana noin viisikymmentä kakkua,
kahtatoista erilaista makeaa sekä suolaiset siihen päälle.
Tavoite oli noin 200palaa/päivä.
Kesäkaudella sai melkeen tuplata tuon määrän.
 Että ei se ihme oo, että
toisinaan nukuttiin vaan muutama tunti viikonlopussa! Ei ollut aikaa nukkua!
Alkuviikko menikin sitten toipuessa mikä taas tarkoitti sitä, että
kotityöt vaan jäi hoitamatta ja kasaantui.


Kyllä mä jossain vaiheessa ajattelin, että jos työnteko on tälläista, niin onko tätä pakko jaksaa?!
Oli se.
Jos mä joskus ihan törkeän väsyneenä itkin, että mä en vaan jaksa enää,
Sami palautti mut maanpinnalle väläyttelemällä laskupinoa tai 
sanomalla, että kyllä tämä tästä taas kun väsymyksen yli päästään.
Mutta kun ei tahtonut oikeen päästä mutta pakko vaan oli.


Taas mentiin.
Jälleen Ykkösbasaarille. Tällä kertaa sisustustuotteiden kanssa.
Mutta vaikka oli kivaakin, kyllä tihkasi lauantaina pakata kamoja autoon, 
kun oli saanut puotin ovet kii.


  Kesällä jossain vaiheessa keittiö tarvitsi lisää tilaa ja jouduimme jälleen muuttaa
tiskien paikkaa.
Tästä tykkäsin itse eniten, että tiskit oli kahdella seinällä ja jäätelöallas jatkeena.


 Greengatilta tuli edelleen tavaraa. Olimme joutuneet rahavaikeuksien vuoksi
pienentämään tilauksia.
Tämä puolestaan johti siihen, että asiakkaatkin väheni, kun valikoimamme pieneni.



 Jälleen vilkas kesäkausi kääntyi syksyyn.
Tuli yhtäkkiä kauhea tarve tehdä jotain muutakin kuin kakkuja.
Luovana ihmisenä havahduin siihen, että kaikki mun harrastukset oli joutunut
väistymään työn tieltä. Mun luovuus oli kuolemassa! Apua! Ei niin saanut käydä
ja mulle tuli joku kriisi! Värjäsin tukkani oranssinpunaiseksi ja otin siihen pidennykset.
Oli pakottava tarve saada ja tehdä jotain erilaista.
  Oli tarve saada ympärille vahvoja värejä. 


Me päätettiin Samin kans, että vaikka oltiin uupuneita, oli aika syventää harrastusta, joka
oli ollut unohduksissa jonkun aikaa,
valokuvaamista. Se kiinnosti kumpaakin. Minä olin kuvannut blogiini vuosia
ja Sami puolestaan kaikki sukujuhlat ym.
Ja niin me mentiin valokuvauskurssille.
Siitä sai  uutta potkua syksyyn ja kurssi toi kaivattua vaihtelua kakkuiluun.


 Oli voimaannuttavaa ja pitkästä aikaa hauskaa tehdä jotain ihan muuta.
Rakentaa kuvauspaikkoja, miettiä värejä. Mun kuvat oli täynnä värikylläisyyttä.
Oli ihana päästää mielikuvitus valloilleen.
Aloin myös purkaa ajatuksia paperille ja kirjoittaa runoja.


Syksyllä sai riittää asuminen pelkästään yläkerrassa ja me muutettiin takaisin alakertaan.
Puoti pienentyi mutta asiakaspaikat pysyivät samana.
Vähensimme jo kesällä rajusti sisustustavaraa ja möimme Greengatea alella pois.


Hedelmäpavlova sai jouluna kaveriksi piparisen joulupavlovan.
Vaikka väsymys ja taloudelliset vaikeudet painoivat,
 emme tinkineet laadusta tai mausta, 
vaan oli kunnia asia tarjota asiakkaalle herkullinen kakkuhetki.


 Huomasin itsekseni miettiväni aina vaan useammin sitä, 
että miten tästä nyt eteenpäin, laskupinot kasvoi, tuntui, että vaikka kuinka
yritti, se ei vaan riittänyt. Sami koitti hetken aikaa tehdä alkuviikot töitä
päivittäistavarakaupassa mutta sekin kävi raskaaksi tehdä kahta työtä.
Mä olin niin loppu, että olisin halunnut vaan nukkua.
Mutta kellekään en sitä oikeen saanut sanottua. Hävetti olla väsyny.
Hävetti hukkua kotitöihin ja vältellä vieraita.
Toisaalta, kaikkeen tottuu, sotkuunkin! Se oli ihan hirveää.


Oli joulu ja jälleen toivoin, että joululoma virkistää.
Kunpa niin olisikin ollut!

Jatkuu ensisunnuntaina

Halein, Malla

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Mangokakkua ja vohveleita


-Mallanmakeat Osa6- 

Vuosi 2016 aloitettiin pirteästi  mangokakun voimalla.
Huonoja uutisia oli ollut niin paljon, että oli pakko uskoa parenpaan uuteen vuoteen.
Tai ainakin sitä yritti uskoa, että tästä lähtee.


Olin unohtanut mainita, että 2015 kesällä Sami oli jäänyt sairauslomalle omasta työstään.
Mun sairastuminen oli hänelle luonnollisesti kova paikka sekä
samaan aikaan hänen työpaikallaan käynnissä olleet myllerrykset, sekä toisen
läheisen sairastuminen olivat liikaa ja hän paloi loppuun.
Minä olin puolestaan vaan tyytyväinen, että saimme nyt keskittyä kokonaan
puotiin ja siihen liittyviin asioihin.
Eikä Samikaan pitänyt taikinaterapiaa pahana :)


Jotenkin tuntui, että vaikka oli  kaikenaikaa väsyksissä, nukuin noin neljän tunnin unia 
tuohon aikaan, oli stressiä erinäisistä asioista,
riittääkö ne kakut nyt tälle päivää, käykö asiakkaita riittävästi tai
osaanko palvella  asiakkaita oikein jne. niin
silti virtaa riittikin taas yhtäkkiä. Jaksoin laittaa kauniita mainoksia ja kuvia someen, mikä vaatii
kans aikaa, kakkuihin jaksoi panostaa,
tehdä kauniita ja kokeilla uusia.


Ja kun kaikki ympärillä kaikenaikaa ihasteli ja kehui näkemäänsä
ja maistamaansa, sillä jaksoi yllättävän pitkälle.
Ei tullut mieleenkään, edes ystäville valittaa, että mä en millään jaksais, 
en kehdannut.
Ei mua olisi kukaan uskonut. Eihän kauniin unelman keskellä voinut väsähtää.
 Ja onneksi näitä huonoja hetkiä oli kuitenkin harvakseltaan.


Kevät meni siinä mielessä hyvin, elämä rauhottui, kun olimme
muuttaneet asumaan pelkkää yläkertaa ja aina iltaisin, kun
sinne kipusi niin vähänniinku unohti sen kaiken makean leivontahässäkän.
Sai vähän etäisyyttä työpaikkaan.


Muistatte varmaan myös Nekku-ponin, jota sai muutaman kesän ihastella puotilla.


Nekku sai nyt kesällä uuden hyvän kodin sukulaistemme luota.

Aina silloin tällöin saimme kukkia ja kortteja. Ne oli aina sellaisia sydäntä
läikyttäviä viestejä ja tiesi antaneensa itsestään muutakin kuin 
kakkua ja kahvia.
Kiitos ihan jokaisesta kukkasesta ja kortista  mitä vuosien aikana saimme!
Olitte ihania! Säästän kortit varmasti aina!


Asiakkaita siis riitti! Se stressi osottautui turhaksi!
Leipomista riitti niin paljon, kun vaan jaksoi ja kerkesi tehdä!
Tilausleivontaa alettiin rajoittamaan, kun ei vaan kerinnyt.
Olimme aivan ihmeissämme, 
kahvilan suosio oli räjähtänyt käsiin. Se tuntui älyttömän hienolta!
Palkkasimme yhden tyttäristämme ja apuna oli myös sukulaistyttöjä.


Minettijäätelö ja vohvelibaari olivat hyvä lisä kesäkuukausina.


Vilkas kesä kääntyi syksyyn. Siitä huolimatta, että asiakkaita riitti, mitään ei jäänyt säästöön.
Laskuja maksettiin ensin vähän myöhässä ja vähitellen silloin kun 
sattui rahaa olemaan. 
Kaikki meni kahvilan pyörittämiseen ja sisustuspuodin tilauksiin.


Greengaten kuorma tuntui aina siltä, kuin olisi tullut joulu!


Syksy muutti kuvioita myös siten, että päätettiin tehdä se viimeinen rohkea veto,
eli Sami ei sairauslomansa loputtua palannutkaan  enää  marjahommiin 
entiseen työpaikkaansa 
vaan jäi päätoimiseksi työntekijäksi mallanmakeisiin vaikka tiesimme, että
kukkaronnyöriä täytyisi kiristää entisestään, sillä palkkaa emme pystyneet hänelle maksaa.


 Vuoden lopulla oli viimeistään käymässä selväksi se, että myös unelmilla on hintansa.
Valitettavasti. Mä en vaan millään suostunut sitä näkemään, enkä uskomaan.
Ei meistä kumpikaan vaikka avaamattomien laskujen pino 
alkoi uhkaavasti kohota samassa suunnassa stressikäyrän kans, nopeasti ja ylöspäin.

Me oltiin yksinkertaisesti niiiiin väsyneitä, että me alettiin vaan pikkuhiljaa
upota unelmamme mukana.
Hiljaa ja äänettömästi kohti lopullista tuhoa, jota me ei edes jaksettu ymmärtää.
Eikä tajuta, että se edes olisi mahdollista. Tätä unelmaahan  oli tarkotus elää
hamaan vanhuuteen asti. Oli se ajatus, että luovuttaminen ei kuulu meille, nyt yritetään, kun
ollaan kerran alotettu! Että nyt vaan loppuvuotta kohti hiljenee ja sitte taas lähtee nousuun.
Niin me uskottiin. Vakaasti.


 Joulun alla teimme tällaisen projektin, somistimme joulukaapin kunnantalolle.
--------
Näin mentiin tämä vuosi loppuun.
Elettiin jälleen vuoden tunnelmallisinta aikaa. Orastavat murheet työnnettiin nurkkaan
joulun tieltä!


 Joululoma tutulla paikallaan oli jälleen pelastus.
Sai olla vaan, ilman aikatauluja perheen kesken.


 Jälkeenpäin ajateltuna, tämä oli ehkä parhaimpia vuosia mallanmakeilla.
Liikevaihto kasvoi rajusti, mikä oli hienoa mutta,
me ei osattu ottaa huomioon veroseuraamuksia mitä vuosi 2017 toi tullessaan.
Meillä oli toiminimi, mikä tarkoittaa sitä, että kaikki tulos verotettiin pelkästään
mun verokortilla mikä taas tarkoitti sitä, että verotus oli tosi raskas.
Ja tähän me ei osattu varautua.
---------
Kiitoksia kaikista tsemppiviesteistä ja mukanaolosta!
Tämän kirjoittaminen ei oo helppoa. Kuvien katsominen nostaa toisinaan
kyyneleet silmiin ja muisteleminen tuntuu sydämessä asti.
Toivon ja tiedän tämän kaiken kirjoittamisen päättävän tämän  makean matkani
jollainlailla ja ehkä jonakin päivänä pystyn hymyillen miettiä tätä kaikkea.
Ehkä.

Tarina jatkuu jälleen ensi sunnuntaina.

Halein, Malla