maanantai 11. marraskuuta 2019

Unelma sammuu..


-Mallanmakeat osa8-

Haluan tähän alkuun sanoa, että mä kirjotan tämän  makeitten tarinan siksi,
että sen kirjoittaminen  jotenkin niinkuin päättää tämän mun matkani unelmani  kanssa
ja on aika katsoa eteenpäin.
En vielä todellakaan tiedä mitä se tuo tullessaan mutta osaan jo nauttia tästä
hetkestä, niin eikö se oo jo hyvä alku?
Enkä yritä kerjätä mitään hirveää myötätuntoa tällä tai muuta, sillä meillä kaikilla on omat
haasteemme ja seiviytymisemme tässä monimutkaisessa elämässä.
Kukaan ei  selviä ilman murheita ja vastoinkäymisiä eikä
 elämä  taida koskaan mennä niinkuin kuvittelee, ei vaikka kuinka  haluaa.
Tuetaan ja autetaan toisiamme ja ystäviämme, kun näemme, että apua tarvitaan!
Olen sen jo oppinut, että vastoinkäymisistä voi selviytyä mutta se vie aikaa ja 
tarvii tukea.


Vuosi 2018

Tammikuulla meistä oli heti juttua lehdessä. 
Se oli ihana juttu. Ei siitä  voinut rivienvälistäkään lukea,
että jaksamista ei ollut.

Väsymys oli tullut niin tutuksi,ettei sitä edes jaksanut miettiä.
Kahvilassa yritti vaan laittaa kaikkea nättiä, ettei kukaan vaan näkisi, että oli ihan loppu.


Maaliskuun alussa päätimme tehdä ensimmäisen ison ratkaisun,
vähensimme aukioloaikaa  eli olimme auki vain perjantaisin ja lauantaisin, 
eli yksi päivä jäi pois.
Myös pankista huolestuttiin ja huomattiin meidän väsähtäminen.
Oli hienoa nähdä, että yrittäjästä huolehditaan ja yhdessä mietittiin, miten eteenpäin.
Vielä tässäkään vaiheessa lopettaminen ei ollut vaihtoehto.
Oli pakko kitua eteenpäin.


 Kahdella päivällä mentiin.
Se päätös oli sekä hyvä, että huono.
Oma jaksaminen sai ikäänkuin virtaa,  sai nukkua yhden päivän lisää!
Mutta tietysti se osittain karsi asiakkaita, osa  taas vaihtoi vaan kahvittelupäiväänsä.
Aukioloaikojen vähennys loi tyytymättömyyttä eikä sitä
kaikki ymmärtänyt eikä me viitsitty sitä kauheasti selitellä.


  Minä, joka rakastin asiakkaita ja palvelemista, aloin kärsiä kevättalvella oireista mitkä oli mulle täysin outoja. Aloin ahdistumaan ihmisistä.
Aloin ihan pelkäämään kassalla oloa ja asiakkaiden kohtaamista!
Väsymys oli mennyt yli ja minä en vaan apua hakenut vaikka hälytyskellot soi!
Saattoi olla päiviä, että loppupäivästä vaan itkin vessassa, kun niin ahdisti.
En aina kertonu edes Samille. Häpesin. 
Miten se olikin niin voimakas se häpeä ja avunpyytäminen niin vaikeaa.
Ehkä sitä oli oppinu siihen, että on pakko pärjätä ite.
Se oli terveydellä leikkimistä.


No kyllähän Samikin alkas huomaamaan, että nyt ei oo akka enää entisellään!
Haluaa vaan olla keittiössä  tiskaamassa ja silti ei tiskit vähene.
Apua en halunnut hakea, koska ajattelin, että mua vähätellään ja yritin koko ajan
vähätellä itekkin vaikka verenpaineet nousi entisestään, kärsin pahasta unettomuudesta
ja söin vaan makeaa! Mikään ruoka ei maistunut.
Hymy  oli hyytynyt ja mulla se ei kovin äkkiä hyydy.


Vielä tänäpäivänäkin mä jaksan ihmetellä, että jaksoin tehdä kuitenkin kauniita kakkuja
ja kokeilla  ja kehitellä uusia reseptejä.
Tänä vuonna en oo sitten pahemmin leiponutkaan! Pari synttärikakkua on tullut tehtyä
lapsille.


Kesällä aloimme käydä Samin kans keskusteluja siitä, jospa tekisimme tulevaisuudessa
jotain muutakin kuin kakkuja?
Mietimme vaihtoehtoja. Ymmärsimme, että tyhjänpäälle emme voi hypätä vaan jos meillä
olisi joku suunnitelma tai idea, voisimme, ehkä parin vuoden sisällä
pikkuhiljaa lopetella kahvilaa.
Voi miten huojentava ajatus!


Tässä kohtaa, kun tulevaisuuttamme mietimme ja rukoilimme, että asiat saisivat selkeyttä,
kuin taivaanlahjana huomasimme, että
 myynnissä oli yritys, josta Sami kiinnostui ja innostuimme, että voisimme alkuun
pyörittää alkuviikot toista yritystä ja loppuviikot kahvilaa ja ehkä jossain vaiheessa
lopettaa kahvila.
Pysyttekö kärryllä? Suunnitelma oli hyvä, vai mitä? Sellainen lempeä alanvaihdos.
Ajattelimme, että tämä menisi sujuvasti näin.
Kyseessä oli siis valokuvausstudio, 
johon olisimme saaneet täydentävän koulutuksen
kaupanpäälle.


Yhtäkkiä tuntui, että kyllä tämä taas tästä!
Aletaan valokuvaamaan, sitähän oli jo silloin tällöin tehtykin.! Kaikki oli niin selvää.
Näinhän tästä selvitään. Maksetaan kertyneet laskut pikkuhiljaa pois ja that´s it.
Elämä hymyilee.
Jaksoin vähän innostuakin ja  kävimme palavereita ja kaikki näytti oikeen hyvältä.
Ei kerrottu aikeista kellekään. Odotettiin, että saadaan suunnitelma valmiiksi ja sitten vasta,
mutta voi voi, kun se elämä jaksaakin yllättää!


Tuli syksy ja jännitys kihelmöi vatsanpohjassa. Olisiko nyt tosiaan uuden aika.
Kahvilan rinnalla uusi yritys? Teki mieli vähän hypähtää!
Mutta...
Neuvottelut oli jo pitkällä, kun meille valkeni se kauhea totuus, että verovelkaa oli 
kertynyt vuosien varrella niin paljon, että mitään lainoja ei myönnettäisi mistään.
Kaikki lysähti siihen paikkaan.
Olimme tutustuneet ja ystävystyneet ihaniin ihmisiin tämän uuden
yrityshankkeen myötä ja nyt oli heille kerrottava, että joutuisimme perääntymään,
täysin varattomina.
Voi että se oli kova paikka!

Me ei vaan kertakaikkiaan oltu tajuttu tilanteen vakavuutta.
Oltiin niin väsyneitä, ettei jaksettu hoitaa asioita aikanaan niinkuin olisi pitänyt.
Ja ikäänkuin kirsikkana kakun päällä,
saimme vielä sellaiset jättimätkyt, että kahvilankin  jatkaminen oli mahdotonta!
Se oli siinä. Loppu. 
Se tuli yllätyksenä kaikille. 
Perheelle, sukulaisille, ystäville, asiakkaille.


Lokakuu meni shokissa.
Ei osannut olla mitenkään helpottunut, koska kaikki tapahtui niin äkkiä.
Ulkoilimme paljon ja tuolla laavulla istuu lyöty mies. Mun rakas.
Unelma oli sammunut ja se oli sammuessaan tuhonnut myös tulevaisuuden.
----------
Olimme jääneet syyslomalle ja sille tielle jäimme.
Loppuunmyynnit oli loka-marraskuun vaihteessa.


Loppuumyyntiviikko oli huima. Ihmisiä oli paljon. Jonot pihalle asti.
Sami ja anoppi hoiti myynnin. Mä en pystyny käymään puotilla lainkaan!
Mä vaan kuuntelin olohuoneessa sitä hälinää. 
Mua kyseltiin, mutta en voinut mennä, en vaan voinu. Välillä tuli itku, kun mulle kiikutettiin
korttia,kukkaa  ja suklaatakin sain!
Voi te ihanat ihmiset. Mä olin pettänyt teidät.
Vienyt teiltä satumaisen pakopaikan arjen keskellä. Moon pahoillani.
Näin mietin ja ikkunantakaa katsoin, kuinka tavara teki kauppansa.
Viimeisen päivän iltana oli hullu tunne astua tyhjään kahvilaan.
Lopettaminen oli totta.

Siitä sitten alkoi erilainen arki. Ei ollut kiire mihinkään.
Oli ihana laittaa joulua ihan rauhassa. Sen voimalla menin eteenpin.
Tuntui kuin olisimme olleet joululomalla.
Joulusta selvisimme sukulaisten ystävien ja Srk:n avulla, koska mehän putosimme
ihan tyhjänpälle.  
Olin edelleen ihan maassa mutta kuvittelin nousevani itekseni, vaan toisin kävi.

Tammikuun puolessa välissä, kun työt olisivat normaalisti alkaneet,
tulikin romahdus.
Piti täyttää miljoonia lappuja ja lomakkeita, selittää  asioita
joka luukulla. Oli niin paljon asioita hoidettavana, eikä oikeen tiennyt mihin tarttua.
Oli uusia tilanteita, kaikki oli menny, hyvä kun katto jäi päänpäälle!
Siitä ollaan tänäpäivänä todella kiitollisia.
Se kaikki oli liikaa ja jotenkin konkretisoitui, että oli epäonnistunu,
olin niin pettynyt itseeni, että romahdus oli väistämätön.
Itkusta ei tullut loppua, mitään en saanut tehtyä.
Oli pakko nöyrtyä ja hakea apua.
Sain sairaslomaa ja keskusteluapua.
Vuosien patoumat aukesi ja kaikki tuli pihalle.
-------------

Pitkään, todella pitkään ja yhä edelleen välillä sätin itseäni, että päästin
itseni niin huonoon kuntoon.
Masentuminen, ahdistuminen, uupuminen meni niin syvälle, että olen
sairauslomalla edelleen.
Toipuminen on ollut hidasta, se on ollut vaikea hyväksyä, vaikea käsittää.
Olo on vieläkin kuin kakkosluokan kansalaisella ja häpeän vieläkin
epäonnistumistani. 
En pysty vieläkään kaikista asioista ystävieni kanssa keskustella,
ja paikallisessa ruokakaupassa käyn vain jos on ihan pakko.
Mutta täältä noustaan vielä joku päivä.

Pelkästään sängynpohjalla tämä aika ei oo menny.
Seurakunta on tullut entistä rakkaammaksi.
Siellä ollaan koko perheen kans monessa mukana.  Olen nyt syksyllä ottanut
pyhäkouluvuoroja, sain juuri juontaa yhden lastentapahtuman ja
vielä ilman jännitystä, että
pikkuhiljaa eroon sos.tilanteidenpelosta:)
Ja Samin kans ollaan taitettu erästä hengellistä naistenlehteä, mihin 
alkuvuodesta lupauduttiin mukaan, tänä vuonna ilmestyi kaksi lehteä ja 
ensi vuonna jo kolme lehteä. 
Että jotain uuttakin on tullut tilalle.
Aika näyttää mitä sitä oikeasti isona haluaa tehdä.
------------
Tässäpä tämä meidän tarina.
Ei mitään kivaa luettavaa ja mielellään olisin kirjoittanut huikean
menestystarinan, 
mutta nyt on yksi unelma eletty ja koettu. Toisaalta olen ylpeä siitä, että 
me tuskallettiin tehdä tämä.
Yrittämistä sinänsä en jäänyt kammoksumaan vaan luulen, että vielä
jonain päivänä on jälleen uusien ideoiden aika.

Nyt on vielä toipumisen aika.


Jos tästä nousee kysyttävää, niin laita rohkeasti kommenttia.
  Kiitos kun jaksoit lukea.

Halein, Malla

24 kommenttia:

Eerika kirjoitti...

Elämä on toisinaan kummallista, se mekin ollaan saatu tässä lähiaikoina huomata. Itse kuitenkin ajattelen, että jokaisella asialla täällä elämässä on oma tarkoituksensa, niin myös tuolla teidän yritys-matkalla, vaikka se päättyikin kurjasti. Onneksi teillä on kuitenkin monia ihania ja mukavia muistoja noilta vuosilta, kätke ne sydämeesi. On todellakin hienoa, että uskalsitte yrittää! Ihailen rohkeuttasi, kun jaksoit jaksaa teidän matkan meidän lukijoiden kanssa <3 Kaikkea hyvää sinulle ja ihanaa joulun odotusta <3

malla kirjoitti...

Kiitos ❤️❤️❤️

Heli kirjoitti...

Olen aivan sydän syrjällään lukenut teidän tarinaa. Olette käyneet aivan valtavan mankelin läpi, talous-, terveys- ja jopa avio-ongelmineen!! Olen sitä mieltä, että Suomessa on yrittäjän todella vaikea menestyä, täällä kyllä verotetaan ja keksitään vaikka mitä maksua, jotta se tehtäisi mahdollisimman vaikeaksi. En keksi, mitä ihmettä olisitte enempää voineet edes tehdä, kun teitte kerta kaikkiaan kaikkenne!! Enkä voi ymmärtää sitä, jos ihmiset kokivat, että petitte heidät jotenkin... no ette varmasti pettäneet, te annoitte jotakin ihanaa ja kaunista, mutta se vain lopulta kävi ihan mahdottomaksi enää toteuttaa ja jaksaa. Toivottavasti näet sen itsekin myös sellaisena, vaikka loppu olikin niin harmillinen ja raskas ja vei jo terveydenkin.

En osaa muuta sanoa kuin että ymmärrän, myötäelän ajatuksissani ja toivon teille kaikkea hyvää jatkoon. Uskon, että jotain uutta vielä tulee eteen, mutta sen aika on sitten joskus, kun olette ensin tästä koettelemuksesta kunnolla selvinneet ja olet saanut levättyä ja voimasi takaisin. Suuri kiitos, kun jaoit tarinasi! ♥

omaa tietä etsimässä kirjoitti...

Rakas Malla, vaikka ei tunneta lähemmin, olet ollut minulle voimavara kauneuden ja hyvyyden kautta. Olen saanut voimia lukiessani ihanaa blogiasi ja ne kuvat <3 niiden avulla synkinkin päivä sai vaaleanpunaisen sävyn..kiitos niistä <3 Itse kamppailen vähän oman riittämättömyyden saralla perhekoti äidin työssä..jaksaminen on välillä kortilla jne Mutta asioilla on tapana järjestyä ja ihana kun jaksat kirjoittaa edelleen ja sinun kuvat ovat <3 t. "amandantuvan" Jaana :)

Sirutuuli kirjoitti...

Kiitos, että jaoit tämän meille ❤️Vuosia olen seurannut blogiasi ja tällä hetkellä Elämää Villa Honkasalossa on ainut blogi, jota seuraan. Kiitos.

Unelmatarha kirjoitti...

Elämä ei tosiaan aina mene niinkuin on suunnitellut tai toivonut. Pystyn jollain tasolla samaistua suhun Malla. Minä aloin yrittäjäksi terveyssyistä. Se antoi mahdollisuuden tehdä töitä omaan tahtiin ja silloin kun on kivuton päivä. Mutta sen piti olla vain lisätuloa perheelle. Yhtäkkiä jäinkin yksin lasteni kanssa ja olemattomat tulot pitikin yhtäkkiä olla perheen päätulo. Nämä vuodet ovat olleet stressaavia ja murehdin päivittäin niin, että pelkään terveyteni heikkenevän entisestään. Olen tilanteessa, jossa en todellakaan haluaisi olla. Mutta päivä kerrallaan ja rukoillen, että vielä asiat muuttuu paremmaksi. Kiitos sulle murunen, kun olet avannut meille tarinasi. Tarinan, joka on varmasti ollut pitkä ja raskas matka tähän hetkeen. Rukoilen teille kaikkea ihanaa tulevaan elämämään. Olkaa toistenne tukena ja kokekaa yhdessä tulevat riemut ja haasteet. Yksin ei ole helppo olla. Onnenhetkiä ja vaalenapunaisia unelmia ripakopallinen. Halauksia.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos Malla❤ ihanaa Joulun odotusta.
Nyt on hyvä hengähtää.
Voimaa vaan kerätä.
Uuteen aamun herätä.
Taivaan iskän lähellä.

Suurin Siunauksin; Katja��

Anonyymi kirjoitti...

Hei,Malla!
Kiitos,tarinastasi!��Nyt,sinun täytyy vain antaa itsellesi aikaa parantua.
Te olette kummatkin niin luovia ja taitavia ihmisiä,että te voisitte kirjoittaa kirjan.
Ihania kakkureseptejä,kauniita kuvia ja Mallan kauniit runot.Teillä on vielä paljon annettavaa.Nyt vain lepäätte ja sitten mietitte minne askeleenne suuntaatte.
Oikein lämpöistä Joulun odotusta ja siunausta teidän koko perheelle!❤
t.Krisse
p.s.Täällä toinen jouluttaja!��

Merja Pyykkönen kirjoitti...

Just löysin blogisi. Luin vuoden 2014 koulujuttuja, ihania. Ja nyt tulin tähän päivään. Voi kun teillä on ollut raskasta ❤. En voi muuta kuin toivoa teille voimia ja uskoa että kyllä te selviätte 💕

Merja Pyykkönen kirjoitti...

Siis joulujuttuja..

Anonyymi kirjoitti...

❤❤❤ Toivon sydämeni pohjasta teille lempeitä tuulia tuleviin päiviin.

Terveisin Paula @metelinmaki

Anonyymi kirjoitti...

En tiedä miten aloittaisin,mutta olette uskomattoman rohkeita ja ihania ihmisiä vaikka en tunne teitä.Olen seurannut blogiasi vuosia ja ihastellut kaikkea kaunista sekä tapaasi kirjoittaa asioista.Monesti olen huokaissut,että olisinpa yhtä hyvä leipuri kuin te.Olen saanut hyviä sisustusideoita sinulta Malla.Aina ei tarvitse jaksaa sekä hymyillä,kun se ei vaan elämässä mene niin.Toivon teille kaikkea hyvää ja uusia tuulia elämäänne sekä siunausta! Ter.Pirkko

Anonyymi kirjoitti...

Voimia❤️

Maaka kirjoitti...

Voimia ja siunausta Malla ja Sami ♥️
Komemuksella voin sanoa että kuten se uupuminen on edennyt monen vuoden ajan toipuminen vie saman ajan. Ja musta tuntuu ettei stressin sietokyky jne koskaa palaudu ennalleen... ja ehkä hyvä niin.
Mutta kun joskus taas tavataan niin jaetaan vertaistukea toisillemme, harmi ettei kumpikaan jaksa kutsua kylään tai kyläillä :D
Koskaan ei saisi verrata itseään toisiin, mutta yks kerta mietiin ja pohdiin mitä tässä tekisi... tai mitä jaksais tehdä... tai mitä pitäis jaksaa tehdä js unelmiaan. Tulitte mielerni ja ajattelin etyä jaksatte tekin ison perheen kanssa pyörittää kakkushowta varhaisine heräämiseen ja moitiin itseäni vetämättömyydestä... Parin viikon päästä osui lopouunmyynti ilmoitus silmiini ja mielesdäni päättelin että eivät tainneet hekään jaksaa. Ei tarvinnutkaan.

On ollut hetkiä jolloin on hyvin ymmärtänyt, elänyt exitin "elämää ennen kuolemaa" kappaleen sanat, onneksi enää harvoin.

Anonyymi kirjoitti...

Voi.. Malla! Selviät kyllä!tiedän mitä olet kokenut, olen itsekin käynyt läpi uupumuksen ja sen, kun elämästä katosi värit.. Minulla syyt olivat erilaiset, mikä johti uupumiseen.voimia ja päivä kerrallaan on parasta mennä❤️aurinko paistaa vielä❤️

Sanna kirjoitti...

Kiitos kun jaoit tarinanne. Oi, elä ole itsellesi liian ankara. Ei ole mitään hävettävää. Onnea, iloa ja valoa tuleviin päiviin <3

Nenna kirjoitti...

Kaikkea parasta sinulle ja läheisillesi <3 3 burn outia ja henkilökohtaisen velkahelvetin kokeneena voin jokseenkin ymmärtää millaisessa suossa olet saanut tarpoa. On todella rohkeaa jakaa tarina, kiitos ett teit sen! :)

Sisustus Wanha Aliina kirjoitti...

😍😘

Huvilavillamaria kirjoitti...

Melkoinen tarina. Huh-huh! Jaksamista ja voimia teille molemmille. Toivotaan että aika parantaa haavat ja jotakin uutta versoaa tulevaisuudesta. Halit ja mukavaa joulun odotusta. T. Päivikki Huvila Villa Mariasta

Hanna kirjoitti...

Itku tuli kyllä lukiessa, tunteet häpeästä ja epäonnistumisesta niin tuttuja, sellaisia pitkään työstettäviä... Te ootte kulkeneet ihan mielettömän matkan!

"Hyvä ja merkityksellinen elämä ei odota sinua jossain pelon ja kärsimyksen tuolla puolen, vaan se voi tulla osaksesi jo nyt, pelon ja kärsimyksen keskellä. Kun ihmisen sydän särkyy, Jumala pääsee sisään." Ann Voskamp _ Särkymisen lahja

Siunausta teille tulevaan! 💖

Anonyymi kirjoitti...

Malla. Sinua olen vajaan kymmenen vuotta seurannut. Vuosia sitten näin unen sinusta ja kerroinkin siitä viestinä sinulle. Ilahduit kommentistani kun vertasin blogisi lukemista "maalaisunelmia" lempparilehteeni aikanaan. Itse menetin työkykyni henkisesti 2012 lopulla javasta nyt alan syntymään uudelleen. Yllättävän pitkään pinnistelit mutta onneksi kaaduit! Nyt on aika pysähtyä ja syntyä uudelleen rakkaudesta käsin. Vinkkinä. Pysähdy ja mieti häpeän tai epäonnistumisen tunnetta. Missä se tunne tuntuu? Mikä ydinajatus synnyttää tuon tunteen sinussa? Onko mahdollista muuttaa tuota ajatusta lempeämpään muotoon? TAI mieti mitä tunnetta haluaisit tuntea? Ja missä se tunne tuntuisi kehossasi. Mitä ajattelisit mielessäsi kun tuntisit tuota tunnetta. Me koemme vain oman ajattelumme. Ennen tunnetta , ahdistusta, pelkoa on aina ensin ajatus.
Ansku

Riina kirjoitti...

Kiitos näistä rehellisistä postauksista ja tarinastanne!
Yrittäjänä osaan aavistaa, mistä puhut.
Toivon teille kaikkea hyvää tulevaan! Ja uskon, että vielä löytyy uusi juttu joka on just teille tarkoitettu.

Anonyymi kirjoitti...

Voimia teille rakkaat Malla ja Sami <3

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kauniista blogista ja erityiskiitos rohkeasta avautumisesta. Moni voi varmastikin samaistua kokemaanne. Uupuminen on yksi vaihe elämässä ja siitä voi toipua. Tämän ihanan blogin kautta olette tuoneet paljon iloa ja inspiraatiota meille lukijoille ja voitte olla ylpeitä siitä.Voimia ja uskoa tulevaan! Kyllä se elämä kantaa.