sunnuntai 20. lokakuuta 2019

Verta, hikeä ja kyyneliä

-
-MallanMakeat 2015 osa5-

Tammikuun puolenvälin paikkeilla palattiin jälleen levänneinä uunin äärelle.

Viikkorytmi oli muotoutunut niin, että
maanantai oli vapaapäivä eli ns.pyykkipäivä, 
tiistai oli puolestaan kauppapäivä. Aamusta listattiin loppuviikon 
leivonta- ym.tarvikkeet ja lähdettiin tukun kautta kauppakierrokselle.
pakettiautomme oli aina tupaten täynnä ja kotona keittiö 
pursuili josjonkinlaista leipomustarviketta koko viikon. 
Ei siinä paljoa huvittanut vieraita kylään kutsua.
Keskiviikkoa nimitimme sitten jo leivontapäiväksi.
Teimme kaikenlaisia esivalmisteluja, että loppuviikko sujuisi sitten 
joutuisasti.


Torstai oli ensimmäinen puotipäivä. Aamu alkoi tuolloin kello viisi.
Kesää kohti mentäessä  nousimme puoli neljältä, koska  leipomusten menekki
lisääntyi. Avasimme sisustuskahvilamme yhdeltätoista. 
Aamusta leivoimme pohjat, valmistimme täytteet ja kuorrutukset.
leikkasimme, täytimme ja koristelimme.
Ja lähes aina poikkeuksetta meillä oli niiiin kiire, että aika meinasi loppua kesken.
Siinä jaloissa pyöri vielä koululaiset niin voitte kuvitella, että jo oli toiminnantäyteisiä aamuja.

Onneksemme tuohon aikaan siivouksissa auttoivat äitini ja anoppi, niin
ei aivan kaikkeen tarvinnut itse revetä.

Mutta niin vaan aina avattiin kello yksitoista kahvintuoksuinen puoti.
Kakkuvitriini notkui herkkuja.
Herra ja Rouva Hiivalta oli kinuskit pyyhitty poskilta ja jauhonpölyt hiuksista.
Hymy oli huulilla vaikka toisinaan väsytti niin että koko kroppaa särki.


Alkuvuosi oli heti tapahtumarikas. Perheessämme tapahtui jotain mihin en ollut enkä osannut
varautua mitenkään. Syksyllä kotoa muuttanut tyttäremme  ilmoitti olevansa raskaana.
Tytär oli toki täysi-ikäinen, ei siinä mitään, mutta minä vain en todellakaan osannut
tälläisiä uutisia odottaa. No alkujärkytyksestä  selvittiin aika nopeasti ja alkuraskauden 
kuvaa tuijotellessa mumminvaisto alkoi heräillä.
Tämä oli ensimmäinen, isoja tunteita herättävä asia tuohon vuoteen. Ajattelin, että tässä
onkin sulateltavaa pitkäksi aikaa mutta toisin kävi!
Kauaa en kerinnyt tuota murehtia, kun jo uusi kolkutteli ovella.


Oli helmikuu.
Puotilla näytti kauniille . Kaikki oli niinkuin pitikin.
Oli alkuviikko ja olin sopinut äitini kanssa, että tekisimme yhdessä inventaarion.
Hetken aikaa sitä teimme, kun mulla muljahti mahassa ja tuli tunne, että oli
päästävä nopeasti vessaan. Tämä iski kuin salama kirkkaalta taivaalta!


Vatsani tyhjeni vauhdilla ja minä jäin ihmettelemään "tuotostani"  (pahoittelut tästä)
mutta vessanpytty oli täynnä rumaa, sysimustaa kakkaa.
Vatsassa myllersi edelleen ja
kummissani  kerroin tästä äidilleni. Hän oli heti sitä mieltä, että nyt kannattaa
 soittaa terveyskeskukseen. Vähän meinasin epäröidä mutta soitin.  Hei, kannattaa muuten
aina kuunnella äitiä! ;) 
Sain ajan ja jo illalla istuin lähete kourassa sairaalanmäellä.
Tuskanhiki valui kasvoilla lääkäriä odottaessa.


Pääsin samana iltana kotiin. Kaikki verikokeet oli hyviä. Kukaan ei oikeen sanonut mitään,
tai sanottiin vaan, että lähete tähystykseen laitetaan vetämään. että nyt vaan
odotellaan. En osannut ajatella oikeen mitään.

Seuraavana päivänä vatsani muljahti jälleen ja sama toistui kuin edellisenä päivänä.
Ne olivat ainoat oireet mitä mulla oli koko aikana. Ei kipuja, ei mitään.
Ainoastaan olin todella uupunut mutta se johtui osittain työstä, tai työn piikkiin sen laitoin.
Tähystykseen pääsin nopeasti parin viikon odottelun jälkeen.
Olin googletellut kaikkea mahdollista mutta en vaan osannut odottaa sitä mitä
tähystyksessä paljastuisi.
Lääkäri soitti muutaman päivän kuluttua ja muistan varmasti lopun elämääni nuo sanat:
-olen pahoillani, mutta ikävä kyllä sinulla on paksunsuolen syöpä.

Loppupäivä meni ihan sumussa ja epätodellisissa fiiliksissä.
Miten tällaista voi tapahtua?? Mulle??

Voimat katosivat  lopullisesti koko kropasta ja henkinen puoli yritti pysyä pystyssä 
kynsin ja hampain. En voinut romahtaa, en millään sillä
kakkutilauksia oli paljon, olihan kevät ja juhla-aika alkamassa. Miten tästä ikinä
selvitään..
--------
Leikkaus oli maalishuhtikuun vaihteessa. Se meni hyvin.  
Muuten olin todella voimaton ja väsynyt.
Sisustuskahvilamme oli kiinni operaationi takia vain yhden viikonlopun.
Päätimme pitää auki vaikka se tarkoitti sitä, että Sami vastasi ihan kaikesta 
leipomisesta. Ja tilauskakuista.
Minä annoin sohvalta ohjeet kuinka kaikki hoidetaan ja siitä se lähti, toki Sami 
oli osan leiponut aiemminkin mutta nyt hän joutui opetella myös mun tekemät kakut.
Hattua nostan edelleen tuolle miehelleni! Hän suoriutui loistavasti kaikesta.


Ylläoleva kuva on otettu musta vain kolmisen viikkoa leikkauksesta.
Jälkiviisaana ajattelen, että kunpa olisin huilannut kunnolla mutta ei, päässä takoi
vain ajatus, että äkkiä jaloille ja leipomaan.
Äkkiä jotain muuta ajateltavaa kuin tuo kamala syöpä.
Selvisin leikkauksella. Paksusuolestani vietiin puolet. Ei avannetta, ei mitään hoitoja.
Olen todella kiitollinen, että saan tänä päivänä olla terve.


 Reilu kuukausi minun operaationi jälkeen oli tyttäremme vuoro joutua leikkauspöydälle.
Hänelle tehtiin iso skolioosileikkaus missä
 jäykistettiin rautatangoilla ja luuduttamalla kymmenen selkänikamaa.
Sekin oli äidille vaikea paikka, kun en voinut koko aikaa olla hänen luonaan.
Mutta siitäkin selvittiin jälleen.
Elämää mullistavia asioita tapahtui, eikä pää meinannut pysyä mukana.
Mutta minähän olen vahva, minä en romahtele, ajattelin.
Työt jatkui..asiakkaita alkoi olla yhä enemmän ja enemmän.
Kakkuja leivottiin yhä enemmän ja enemmän.


 Kuvia puotilta.



Kesä meni ja viimein tuli syksy ja se odotettu hetki.
Ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi. Suloinen pieni prinsessa.
Oi sitä onnea ja rakkautta! Elämä oli hetken verran ihanaa ja huoletonta.
Tosin tämän neidin maailmaantulo ei ollut se kaikkein helpoin ja jännitystä
riitti synnytyksessä mutta onneksi vauva selvisi rajusta synnytyksestä pelkillä
mustelmilla ja pääsi mummin syliin suukoteltavaksi :)


Mummi ja muru.


Myös läheiseen kaupunkiin oli kiirinyt sana suussasulavista kakuistamme.
Meitä pyydettiin pitämään viikoksi pop up-kahvilaa Seinäjoelle Art desing week:lle.


 Vähän kyllä arvelutti mun jaksaminen vaikka olinkin toipunut ihan hyvin, 
jos ei nyt lasketa sitä, että mitän en voinut suuhuni laittaa ilman vessaan juoksemista.
 ------
Mutta lupauduimme. 
Raahasimme kaikki kakkutiskistä juomakaappiin mukaan, niin ja meillä oli
siellä myös vohvelibaari salaattitiskeineen!
Leipoa piti ihan summanmutikassa, koska yhtään ei tiennyt menekkiä!


Viikko oli menestys! Todella. Se ylitti kaikki villeimmätkin kuvitelmat.
Kaikki yöt leivottiin, pari tuntia vain nukuttiin.
Lähisukua oli auttamassa. Paikallislehti uutisoi, että ennen niin hiljainen kadunkulma oli
yhtäkkiä herännyt eloon ja ihmisiä riitti jonoksi asti. Se oli aika huikeaa!
--------
Seuraavalla viikolla palattiin taas normaaliin. Olimme jo kesällä puhuneet siitä, miten
hankalaa oli arki, kun keittiö- ja ruokailutilat jaettiin kahvilan kanssa.
Ja siitähän se ajatus taas lähti.


-Muutetaan kokonaan yläkertaan ja annetaan puotin vallata koko alakerta!
Ja tuumasta toimeen. Oli se alkuviikko aikaa pyöryttää puoti uuteen uskoon ja muuttaa
makuuhuoneita täynnä oleva yläkerta yhdeksän henkisen perheen  kodiksi.
En vielä tänä päivänäkään tiedä miten tai millä jaksamisella tämä kaikki tehtiin mutta niin vaan tehtiin.


 Yläkuvassa kakkutiski on siinä missä meillä nyt on ruokailuhuone.

Laajennus tuli kuitenkin tarpeeseen vaikka se työtä teettikin. 
Seinäjoella vierailun myötä saimme jälleen
lisää uusia asiakkaita ja oli hyvä, että istumapaikkoja saatiin lisättyä.


Vuosi alkoi lähennellä loppua. 
Kahvila pyöri suht mukavasti, väkeä kävi ja kakut tekivät kauppansa. 
Mutta, oma vointini alkoi ikäänkuin huomaamatta mennä alaspäin.
Leikkauksesta oli kulunut aikaa muutama kuukausi ja shokkivaihe oli ohitettu.
Alkoi tulla sellanen vähänniinku paniikki, että mitäs jos olis käyny niin tai näin,
tai saatiinko kaikki edes pois?!
Aloin vaan miettiä näitä kaikkea päässäni ja mun vointi oli henkisesti todella huono, mutta en
osannut tai jaksanut hakea mistään apua.
Siinä samassa myös avioliittomme ajautui pahoihin vaikeuksiin. Me ollaan, on aina oltu sellanen
paitapeppu-pari ja nyt yhtäkkiä meillä olikin kaikki ihan huonosti. Tapahtui asioita,
mitä en voinut kuvitella tapahtuvan.
Päivisin piti hymyillä asiakkaille ja illat itkin yksinäni. Koko syksy jatkui näin.
Se oli yhtä kulissia kaikenaikaa ja sehän vie voimat ja elämänilon ja kalvaa 
ikäänkuin sisältäpäin koko ihmistä.

Jotenkin tästä mentiin lopulta eteenpäin yhteisymmärryksessä. 
Olimmehan luvanneet rakastaa niin myötä- kuin vastamäessä. ja yhteisiä vuosia oli
tuossa vaiheessa takana kuitenkin jo yli kakskymmentä! Ei sitä niin vain voi
heittää hukkaan!
Apua en silti omaan pahaan olooni hakenut vaikka syytä olisi ollut.
Olin henkisesti ihan loppu erilaisten pelkojeni kanssa.
Pelkäsin, mm. että syöpä uusiutuu samantien ja kaikki loppuu siihen.
Ajankuluessa tämäkin kaikki helpottui.


Vuosi 2015. Se on huonoin ja vaikein vuosi ikinä mun tähänastisessa elämässä.
Se oli henkisesti niin raskas, että ihmettelen kuinka siitä selvittiin.
Kiitän Jumalaa, että se on ollut ja mennyt mutta se jätti jälkensä.
En enää ollut se sama sinisilmäinenmalla, mikä olin ollut.
Kasvoin ikäänkuin aikuiseksi yhdessä hujauksessa. Mutta onneksi se toi mukanaan
niitä ihaniakin asioita kuten mummius :) Se on parhaimpia lahjoja mitä
ihminen saada voi. Uusi elämä. Se on aina ihmeellinen asia.

Joululomalle jäimme jo tuttuun tapaan hyvissä ajoin ja avasimme jälleen tammikuun
puolessa välissä.
Intoa tekemiseen ei meinannut löytyä millään.
Väsymys oli tullut jäädäkseen.

-malla-





6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos kaikesta jakamisesta ja rohkeudesta sinulle. Monenlaista mahtuu elämään❤
Siunaten Katja

Sari Riekkola kirjoitti...

Monenlaista on matkaan mahtunut... kiitos, kun kerrot tarinaasi meille.
Olet vahva ja rohkea, herkkyytesi ja rakkautesi perhettäsi kohtaan voi aistia täältä ruudun toiselta puolelta.

Kaikkea hyvää viikkoosi <3

Anonyymi kirjoitti...

Hanna kirjoitti...

Kiitos jakamisesta! 💖

SisustEllen kirjoitti...

Olet kyllä niin rohkea, kun jaat tuntojasi myös vaikeista ajoista.
Halaukset sinne<3

Anonyymi kirjoitti...

Voi kamala -- mitä kaikkea on sulle ja teille tapahtunu ja silti olette pinnistelleet. Onneksi tajusitte lopettaa. Ihminen ei ole kone. Toivon teille lepoa ja rauhaa jatkoon <3